En muista milloin viimeksi olisin kirjoittanut näin henkilökohtaisen postauksen. Haluan kuitenkin avata suuni, sillä itse aikanaan näiden asioiden kanssa painiskellessani ei kukaan puhunut samasta aiheesta. Eli siitä, jos ei kotiudukaan uudelle paikkakunnalle.
Opiskelupaikan saaminen on iso juttu, lisäksi samalla suuri elämänmuutos. Usein se myös vie uudelle paikkakunnalle. Mitä yleensä vastaat, kun joku kysyy sinulta miten opiskelupaikkakunnalla menee? "Oikein hyvin kiitos, olen viihtynyt tosi hyvin". Mutta kuinka moni oikeasti uskaltaa puhua rehellisesti, oikeista tunteistaan? Kuinka monen olet kuullut oikeasti sanovan, että "en ole kotiutunut, en tunne tätä paikkaa omakseni"? Aivan.
Olen aina tiennyt, kuinka tulen asumaan loppuelämäni Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla. Olenhan täältä kotoisin, koko elämäni on täällä. Tunnen tämän ympäristön mukavaksi minulle, näen itseni täällä asumassa, työskentelemässä, harrastamassa. Varsinkin nyt kun kumppanikin on helsinkiläinen ja opiskelee Helsingin yliopistossa, on katkeruus siitä miksi minäkin en voi asua täällä, alkanut kasvamaan.
Ensimmäinen syksy Jyväskylässä meni vielä uutuudenviehätyksen vallassa. Totuttelin yksin asumiseen ja uudessa paikassa olemiseen, olihan myös opiskelujen aloittaminen iso juttu. Ensimmäisen vuoden keväänä totuus kuitenkin iski - ei täällä ole minulle mitään, en kuulu tänne. En kokenut ympäristöä omakseni, en yksinkertaisesti sopeutunut asumaan niin pienellä paikkakunnalla. Kaikki, mitä kaupungilla oli tarjottavanaan, oli saman kadun varrella jossa asun. Mikään Jyväskylässä ei tuntunut omalta - ainoastaan oma koti oli kaunis ja mukava, mutta siihen se jääkin.
Välillä olen huomannut ajattelevani, että olen kuin vankilassa lusimassa pakollisia päiviä, kun olen opiskelupaikkakunnalla. Tavallaan elämä on seisahduksissa ja seuraan somesta kuinka tuttavani, ystävät, perhe ja kumppani käyvät Helsingissä tapahtumissa, harrastavat ja elävät elämäänsä. Minä olen samaan aikaan toisella puolella Suomea jumissa tilantessa, jossa en haluaisi olla. Ja oikeastaan tästä tilanteesta ei ole väyliä ulos - ainoastaan hakea uudelleen pääsykokeiden kautta Helsinkiin, joka ei ole millään tapaa järkevää. Ainut tapa on siis vielä elää tätä elämää ainakin seuraavat kolme vuotta.
Kaiken huippu on mielestäni se, miten Jyväskylän yliopisto suhtautuu kaltaisteni kahden paikkakunnan välillä kulkevien opiskelijoiden tilanteeseen. Joustoa esimerkiksi opiskelutavoissa tai läsnäoloa vaativissa kursseissa ei anneta - joudunkin siis tulevana vuonna kulkemaan Jyväskylään ja takaisin joka viikko yhden päivän ja yhden tunnin tapaamisen takia. Esimerkkinä voidaan käyttää myös muita kursseja: Jyväskylällä ei ollut esimerkiksi tarjota samanlaista kielten kurssia kuin Helsingin yliopistolla, jossa kävin englannin kurssin omien tavoitteideni, oppimismetodieni ja aikataulujeni mukaisesti siten, että minulla oli natiivipuhuja henkilökohtaisena ohjaajanani (ns. ALMS-kurssi). Tuntuukin, että Jyväskylän yliopisto tulee monimuotoisen opetuksen ja joustavien tapojen kanssa jäljessä.
Mitä enemmän vietän aikaa Helsingissä ja uudessa Punavuoren asunnossamme, tunnen kuinka kuulun siihen kaupunkiin. Opiskelu Helsingin kampuksella on ollut mukavaa, opiskelutavat ovat joustavia ja monimuotoisia. Samoin koko kaupunki tarjoaa paljon mahdollisuuksia olla ja toteuttaa itseään. Siksi tuntuukin entistä vaikeammalta palata aina helsingin-viikkojen jälkeen takaisin Jyväskylään. Tällä hetkellä ainut motivaattori valmistua nopeasti tuntuukin olevan se, että pääsen sieltä mahdollisimman pian pois. En tiedä miten tulevat kolme vuotta sujuvat vielä, mutta oikeastaan ainut tapa on sopeutua tähän tilanteeseen - ymmärtää, ettei tälle nyt mahda mitään mutta samalla miettiä kuinka lyhyt aika tämä loppupeleissä on. Aina kaikki ei mene omien suunnitelmien mukaan, mutta ehkä sekin osaltaan kasvattaa ihmisenä.
Tämä postausaihe on sellainen, josta en ole aikaisemmin uskaltanut kirjoittaa. Haluan kuitenkin tarjota teille lukijoille välillä hieman syvempääkin katsausta elämääni ja ajatuksiini, ja siksi halusin tuoda tämän asian nyt esille. Tiedän etten ole yksin ajatusteni kanssa. Toivoisinkin, että yhä useampi uskaltaisi myös puhua siitä, kun kaikki ei mene niinkuin on suunnitellut. Se ei kuitenkaan ole maailmanloppu - opiskeluaika on lyhyt pätkä elämästä, etkä sinä ole ihmisenä mitenkään epäonnistunut, jos et kotiudukaan opiskelupaikkakunnalle. Meistä jokainen tietää minne oikeasti kuuluu.
Mulla on samoja fiiliksiä, mutta juurikin siitä, että en tunne Helsinkiä mitenkään kotikaupungikseni, vaikka olenkin opiskellut siellä nyt jo lähemmäs kolme vuotta.
VastaaPoistaMulla on tosi kiva yksiö kivalla alueella, mutta jotenkin se ei vaan tunnu kodilta, kun poikaystävä ja perhe asuu useamman tunnin ajomatkan päässä. Viikot tuntuu tosi pitkiltä ja uuvuttavilta ja ajattelen joka päivä vaan, että kunpa olis viikonloppu ja pääsisin poikaystävän luokse.
Tuohon inhottavaan tunteeseen saattaa vaikuttaa myös se, että en ole opiskeluista huolimatta oikeastaan löytänyt sellaisia hyviä kavereita, joiden kanssa voisi hetken mielijohteessa lähteä kahville tai syömään tai joita voisi kutsua viettämään iltaa mun luokse. Olen vaan suurimmaksi osaksi yksin kotona, käyn koulussa ja teen koulutehtäviä.
Oli tosi tärkeää, että kirjoitit tästä aiheesta, kosks uskon monien painivan samojen ajatusten kanssa. Opiskelun kun pitäisi monien mukaan olla sitä elämän parasta ja mukavinta aikaa, mutta kun niin ei vaan kaikilla ole.
Voi että, kuulostaa niin tutulta.. Tiedän todellakin mitä tarkoitat. Varsinkin kun se yksinäisyys iskee, tuntee olevansa todella kaukana ja todella yksin. Pelkkä kaupunki ja opiskelupaikka eivät tee kotia, vaan koti on siellä missä tunnet olosi mukavaksi ja missä läheiset ovat.
PoistaMulla on myös hyvin pitkälti sama juttu - käyn Jyväskylässä hoitamassa vain pakolliset hommat ja lähden saman tien pois. En koskaan oikein edes sopeutunut siellä esim. salille tai mihinkään muuhunkaan porukkaan. Ne omat, kivat porukat kun tuntuvat olevan täällä.
Jos joskus haluat niin laita ihmeessä mulle sähköpostia! Voidaan käydä kahvilla ja juttelemassa. Kiitos rohkeudestasi että uskalsit tulla jakamaan oman kokemuksesi <3
Ymmärrän täysin tunteesi, enkä halua vähätellä niitä. Olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Mutta... jos siellä paikkakunnalla on pakko kuitenkin asua se kolme vuotta, voi itse tehdä paljonkin sen eteen, että siellä viihtyisi paremmin, vaikka se ei koskaan koti olisikaan tai Helsinkiä korvaisi. Oma asenne vaikuttaa kuitenkin todella paljon mielialaan. Jos vaan koko ajan ajattelee, että täällä on paskaa ja laskee minuutteja siihen, että pääsee Helsinkiin, niin varmasti onkin koko ajan paskaa. Sen sijaan kannattaa edes yrittää ajatella positiviisesti. "Täällä on nyt pakko olla, joten yritän ajatella tätä oppimiskokemuksena ja nauttia niin hyvin kun voin". Kannattaa lähteä pois kotoa, nähdä ihmisiä, käydä kahvilla ja elokuvissa, harrastaa, ulkoilla jne. Kannattaa myös miettiä sitä, että ihan oikeasti opit tilanteessa tosi paljon. Opit itsestäsi, siitä mitä haluat elämältä, mistä pidät ja et pidä. Opit muista ihmisistä ja kaupungeista, näet erilaista elämää.
VastaaPoistaTotta tämäkin puoli - arvasin, että joku tuo myös tämän esiin :) Olet ihan oikeassa siinä, että tilanteesta kannattaa ottaa kaikki irti, jos mitään ei ole tehtävissä. On kuitenkin helppo sanoa, että "nauti nyt" jos on yrittänyt sopeutua eikä yksinkertaisesti tunne vain paikkaa omakseen.
PoistaTämän vuoksi olenkin nyt todennut että minun kohdallani toimii parhaiten se strategia, etten enää edes yritä. Suhtaudun Jyväskylä-käynteihin kuin "työmatkaan" ja pidän harrastukseni, työt ja ystävät sitten pk-seudulla. Tällä tavoin jaksan siellä pakolliset päivät ja tiedän, että pääsen pian taas takaisin sinne missä elämä tuntuu omalta :) En tiedä saitko tuosta kiinni sen mitä haen mutta näin itse ajattelen!
Tämä teksti voisi olla lähes kokonaan minun kirjoittamani. Olen asunut opiskelupaikkakunnallani, suurehkossa opiskelijakaupungissa, puolitoista vuotta ja edelleen lasken päiviä seuraavaan kertaan, jolloin pääsen edes hetkeksi pois.
VastaaPoistaVaikka elämä on opiskeluineen ja ystävineen suurilta osin täällä eikä erityistä kaipuuta esimerkiksi lapsuuden kotikaupunkiin ole, on jatkuvasti sellainen olo että täällä asuessa missaa jotain suurta ja elämä valuu hukkaan. Vaikea nauttia opiskelusta, kun on niin vahva tunne siitä että on väärässä paikassa. Yhdellä väärällä valinnalla on valitettavasti vuosien seuraukset. Toki opiskeluaika on vain murto-osa ihmisen elämästä, mutta tässä tilanteessa sekin aika tuntuu aivan lohduttoman pitkältä. Vielä on vuosia matkalaukkuelämää edessä.
Tsemppiä tosi paljon Laura! Tätä tilannetta on monien vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa.
Kiitos sullekin rohkeudestasi tulla kommentoimaan! Et tiedäkään miten hyvältä tuntuu kuulla, ettei ole yksin tilanteensa kanssa. Tämä kun tuntuu olevan sellainen aihe josta helposti vaietaan ja totuutta kaunistellaan.
PoistaMinulla ovat auttaneet esimerkiksi avoimen kautta ostetut opinnot, joiden takia Jyväskylässä ei ole joutunut olemaan niin paljoa. Olisikohan sulla tällaista mahdollisuutta? Kannattaa myös muistaa se, että mitä pitemmälle opinnoissa mennään, sen enemmän on myös itsenäistä työtä ja esimerkiksi gradun kirjoittelunhan voi sitten tehdä mistä tahansa käsin. Ja aina kun vaipuu epätoivoon ja miettii että miksi juuri minä, voi kuitenkin lohduttautua sillä että hei, mulla sentään on opiskelupaikka!
Tsemppiä myös sinulle sinne kovasti!
Vähän samoja fiiliksiä myös täällä... Asun nyt neljättä vuotta opiskelupaikkakunnallani ja valmistun nyt jouluksi. Vaikka viihdyn täällä hyvin, en silti oikeen tunne paikkaa kodiksi. Täältä puuttuu jotain tosi tärkeää. Tarkoitus on kuitenkin jäädä tänne myös opiskelujen jälkeen töihin, jos niitä töitä vaan löytyy. Kotipaikkakunnalla on perhe ja muut läheiset, mutta en silti halua muuttaa sinne takaisin. Pelottaa vaan ajatus siitä, että asun täällä ja mulla ei oo kauheasti elämässä muuta kuin työ ja ravaan kotipaikkakunnalla vähän väliä. On jotenkin vaikeaa, kun ei tiedä millä sellaista tyhjää oloa saisi täytettyä. Kai ne ihmiset kuitenkin tekee aina kodin, pitää toivoa että täältäkin alkaa löytymään läheisempiä ihmisiä :)
VastaaPoistaKyllä mä ainakin uskon siihen, että ihmiset tekee kodin ja kotipaikan. Vaikka olisi kuinka kiva asunto ja miljöö, ei se tunnu kodilta ilman läheisiä ihmisiä! Toivotaan että säkin löydät itsellesi sieltä turvallisen lähipiirin ja kotiudut pikkuhiljaa :)
PoistaTämän postauksen tuntemukset ovat olleet aistittavissa jo pidempään täällä blogin kautta. Olet tosi paljon ollut juurikin pk-seudun suunnalla, tehnyt sijaisuuksia siellä, opiskellut paljon etänä ja ottanut paljon avoimen yliopiston kursseja jnejne.
VastaaPoistaMulla on itse vähän samanlaiset fiilikset, että opiskelupaikkakunta on vain "pakollinen paha". Reissasin viime lukuvuonna yhteensä yli 20krt edestakaisin pk-seudun ja opiskelupaikkakunnan välillä, ja ottaen huomioon, että koulua oli syyskuusta joulukuun alkuun ja tammikuun puolivälistä vappuun (eli noin 7kk eli abouttirallaa vajaa 30vkoa), niin lähes joka viikko on tullut junassa istuttua.
Mulla on toisaalta ollut tosi kiva, että esim tänä syksynä luennot on alkanut maanantai-aamuisin vasta puolilta päivin, eli olen voinut hypätä aamun ekaan junaan. Samoin perjantaipäiviä on voinut skippailla, jolloin olen voinut viettää noin 3-4 yötä opiskelukunnassa ja samanverran pk-seudulla. Itselläni on työt, perhe ja poikaystävä pk-seudulla, niin vähän kyllä on nihkeää olla opiskelukunnalla...
Täytyy muistaa, että opiskelu on (toivottavasti) hyvästä, ja että tilanne on väliaikainen. Vaikka itse viihdynkin helsingissä, niin opiskelupaikkakunnalla pyrin juurikin keskittämään energiani opiskeluun. Mulla ei ole harrastuksia täällä, ja piirit on niin pienet, joten vapaa-aikaa on todella paljon. Toi kaukosuhdeongelma rassaa monia. Mun yhdellä kurssitoverilla on poikaystävä kotipaikkakunnallaan, ja en toisaalta ymmärrä sitäkään kuinka hän mulle kertoo, että he aina nyyhkyttävät juna-asaemalla, että meneepä taas 4-5 päivää että nähdään... Tilanne on mikä on, ja jotenkin itse kuvittelisin että itkemisestä ei ole mitään hyötyä. Kyseessä on kuitenkin olosuhteiden pakko, ja vaihtoehtoina on, että toinen lopettaa opiskelut ja muuttaa toisen kanssa samalle paikkakunnalle tai ero (=eli eivät ole oikeita vaihtoehtoja).
Huuuh, tulipa pitkä sepustus. Tällainen aihe ottaa tunteisiin :D. Tsempit sinne! Ja onnea uuteen kotiin<3.
- Kipsu
Kiitos sullekin kun tulit kommentoimaan ja jakamaan kokemuksesi! Tiedän hyvin tunteen ja ajattelen itse kovin samalla tavalla. Teen nyt tällä tavalla etänä opiskeluja, mutta jos esimerkiksi maisterivaiheessa tilanne on toinen, silloin ei auta kuin sopeutua ja ajatella että tilanne on väliaikainen.
PoistaUskon että tämä fiilis on välittynyt teille lukijoille tosiaan jo aikaisemminkin, mutta en ole siitä vaan suoraan puhunut. Koin kuitenkin että oli hyvä tulla sanomaan asia suoraan ja ääneen, aihe saikin yllättävän hyvän vastaanoton ja moni muukin tuli jakamaan omat kokemuksensa :)