En muista milloin viimeksi olisin kirjoittanut näin henkilökohtaisen postauksen. Haluan kuitenkin avata suuni, sillä itse aikanaan näiden asioiden kanssa painiskellessani ei kukaan puhunut samasta aiheesta. Eli siitä, jos ei kotiudukaan uudelle paikkakunnalle.
Opiskelupaikan saaminen on iso juttu, lisäksi samalla suuri elämänmuutos. Usein se myös vie uudelle paikkakunnalle. Mitä yleensä vastaat, kun joku kysyy sinulta miten opiskelupaikkakunnalla menee? "Oikein hyvin kiitos, olen viihtynyt tosi hyvin". Mutta kuinka moni oikeasti uskaltaa puhua rehellisesti, oikeista tunteistaan? Kuinka monen olet kuullut oikeasti sanovan, että "en ole kotiutunut, en tunne tätä paikkaa omakseni"? Aivan.
Olen aina tiennyt, kuinka tulen asumaan loppuelämäni Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla. Olenhan täältä kotoisin, koko elämäni on täällä. Tunnen tämän ympäristön mukavaksi minulle, näen itseni täällä asumassa, työskentelemässä, harrastamassa. Varsinkin nyt kun kumppanikin on helsinkiläinen ja opiskelee Helsingin yliopistossa, on katkeruus siitä miksi minäkin en voi asua täällä, alkanut kasvamaan.
Ensimmäinen syksy Jyväskylässä meni vielä uutuudenviehätyksen vallassa. Totuttelin yksin asumiseen ja uudessa paikassa olemiseen, olihan myös opiskelujen aloittaminen iso juttu. Ensimmäisen vuoden keväänä totuus kuitenkin iski - ei täällä ole minulle mitään, en kuulu tänne. En kokenut ympäristöä omakseni, en yksinkertaisesti sopeutunut asumaan niin pienellä paikkakunnalla. Kaikki, mitä kaupungilla oli tarjottavanaan, oli saman kadun varrella jossa asun. Mikään Jyväskylässä ei tuntunut omalta - ainoastaan oma koti oli kaunis ja mukava, mutta siihen se jääkin.
Välillä olen huomannut ajattelevani, että olen kuin vankilassa lusimassa pakollisia päiviä, kun olen opiskelupaikkakunnalla. Tavallaan elämä on seisahduksissa ja seuraan somesta kuinka tuttavani, ystävät, perhe ja kumppani käyvät Helsingissä tapahtumissa, harrastavat ja elävät elämäänsä. Minä olen samaan aikaan toisella puolella Suomea jumissa tilantessa, jossa en haluaisi olla. Ja oikeastaan tästä tilanteesta ei ole väyliä ulos - ainoastaan hakea uudelleen pääsykokeiden kautta Helsinkiin, joka ei ole millään tapaa järkevää. Ainut tapa on siis vielä elää tätä elämää ainakin seuraavat kolme vuotta.
Kaiken huippu on mielestäni se, miten Jyväskylän yliopisto suhtautuu kaltaisteni kahden paikkakunnan välillä kulkevien opiskelijoiden tilanteeseen. Joustoa esimerkiksi opiskelutavoissa tai läsnäoloa vaativissa kursseissa ei anneta - joudunkin siis tulevana vuonna kulkemaan Jyväskylään ja takaisin joka viikko yhden päivän ja yhden tunnin tapaamisen takia. Esimerkkinä voidaan käyttää myös muita kursseja: Jyväskylällä ei ollut esimerkiksi tarjota samanlaista kielten kurssia kuin Helsingin yliopistolla, jossa kävin englannin kurssin omien tavoitteideni, oppimismetodieni ja aikataulujeni mukaisesti siten, että minulla oli natiivipuhuja henkilökohtaisena ohjaajanani (ns. ALMS-kurssi). Tuntuukin, että Jyväskylän yliopisto tulee monimuotoisen opetuksen ja joustavien tapojen kanssa jäljessä.
Mitä enemmän vietän aikaa Helsingissä ja uudessa Punavuoren asunnossamme, tunnen kuinka kuulun siihen kaupunkiin. Opiskelu Helsingin kampuksella on ollut mukavaa, opiskelutavat ovat joustavia ja monimuotoisia. Samoin koko kaupunki tarjoaa paljon mahdollisuuksia olla ja toteuttaa itseään. Siksi tuntuukin entistä vaikeammalta palata aina helsingin-viikkojen jälkeen takaisin Jyväskylään. Tällä hetkellä ainut motivaattori valmistua nopeasti tuntuukin olevan se, että pääsen sieltä mahdollisimman pian pois. En tiedä miten tulevat kolme vuotta sujuvat vielä, mutta oikeastaan ainut tapa on sopeutua tähän tilanteeseen - ymmärtää, ettei tälle nyt mahda mitään mutta samalla miettiä kuinka lyhyt aika tämä loppupeleissä on. Aina kaikki ei mene omien suunnitelmien mukaan, mutta ehkä sekin osaltaan kasvattaa ihmisenä.
Tämä postausaihe on sellainen, josta en ole aikaisemmin uskaltanut kirjoittaa. Haluan kuitenkin tarjota teille lukijoille välillä hieman syvempääkin katsausta elämääni ja ajatuksiini, ja siksi halusin tuoda tämän asian nyt esille. Tiedän etten ole yksin ajatusteni kanssa. Toivoisinkin, että yhä useampi uskaltaisi myös puhua siitä, kun kaikki ei mene niinkuin on suunnitellut. Se ei kuitenkaan ole maailmanloppu - opiskeluaika on lyhyt pätkä elämästä, etkä sinä ole ihmisenä mitenkään epäonnistunut, jos et kotiudukaan opiskelupaikkakunnalle. Meistä jokainen tietää minne oikeasti kuuluu.
