Ääni ja verbaliikka ohjaajan työvälineinä

Törmäsin tähän aiheeseen taas pari viikkoa sitten lähemmin, kun eräässä cardio-ohjauksessani ensimmäisellä puolikkaalla mikki ei toiminut ollenkaan. Ennen tunnin alkua tsekatessani se vielä meni päälle, mutta alkulämpän alkaessa ei enää tapahtunutkaan mitään. Vaihtelin pattereita ja kokeilin kolmea eri mikkipantaa- ei siltikään mitään. Siinä vaiheessa kirosin mielessäni että ei helv.., siinä menisi tämänkin tunnin fiilikset, sillä huutaen ei viitsi juuri ylimääräistä ohjeistaa.

Erityisesti spinningtunnilla tunnelman luominen ja liikkeiden demonstroiminen satulasta käsin on nonverbaalisti melko hankalaa. No, mutta eihän siinä muukaan auta, kun vaihtoehtoja ei ole: jos tekniikka ei toimi niin se ei vaan toimi. Puolivälissä palautuksen aikana vaihtelin taas mikkipantoja, ja yhtäkkiä kovan vinkaisun jälkeen yksi lähti kuin lähtikin toimimaan moitteettomasti. Toisen puolikkaan sain sitten edes vedettyä äänellä ja tunnelmaakin luoden. Silti oli ääni käheänä jo siitä puolen tunnin huutelusta. Tästä sainkin ajatuksen tähän postaukseen, josta en ole aikaisemmin tainnutkaan sen kummemmin blogissa puhua: äänestä ja verbaliikasta ohjaajan työvälineenä.

Aika hankala on miettiä jumppatuntia, jossa ohjaaja ei ohjeistaisi liikkeitä, tekniikkaa, tulevia kappaleita ja tunnin rakenneta äänen avulla. Äänellä saa luotua myös tunnelmaa: kovemmissa kappaleissa voi ohjeistaa vähän napakammin ja kovemmalla volyymilla, palautteluissa ja rauhallisemmissa biiseissä taas tavallisella puheäänellä. Mulla itselläni ohjaustyyli on aika tiukka, ja ääni sen mukainen: yleensä viimeisissä sykehuipuissa mennään tsempit ihan huutaen. Huonoa sanaa en ole kuitenkaan koskaan tyylistäni saanut, joten ehkä mä sitten teen jotain oikein.

Oman ohjaustyylin löytämisessä menee joillakin pitempään, toisilla vähemmän aikaa. Omana tavoitteenani on ollut aina alusta alkaen se, että haluan pitää ns. "siviili-Lauran" ja ohjaajalauran mahdollisimman lähellä toisiaan: joillakin ohjaajilla ääni ja olemus muuttuu mikin päälle napsauttaessa meinaan niin hurjasti, että se tuntuu ihan hassulta. Tähän olen aina koettanutkin kiinnittää erityistä huomiota, jotta pysyisin mahdollisimman samana tyyppinä, poljin sitten siellä edessä tai asiakkaiden seassa. Tällöin asiakkaatkin saavat musta uskottavamman, mutta samalla myös samaistuttavamman kuvan.

Verbaliikka tunneilla on ihan oma lajinsa, jonka oppiminen tosiaan vaatii aikaa ja kokemusta. Omaan tyyliin sopivimmat tsemppilauseet ja ohjeistamistyylit löytää vain kokeilemalla. Tärkein neuvo on ehkä se, että koskaan ei kannata matkia muita, tai kokeilla toistaa samoja maneereita kuin jonkun toisen ohjaajan on kuullut käyttävän: se ensinäkin paistaa läpi, ja toisekseen ei kehitä sitä omaa persoonaa ohjaajana. Sanavalintojen lisäksi kannattaa miettiä intonaatiota, joka saattaa usein jäädä tiedostamattomaksi: onko kaikissa lauseissa nouseva intonaatio, vai onko puhe tasaista? Itse yritän päästä irti juuri tuosta ns. ohjeistavasta tyylistä, jossa jokaisen lauseen intonaatio on nouseva, ja saada väliin enemmän myös tavallista höpöttelyä ja spiikkejä. 

Summa summarum: äänenkäyttö on yhtä persoonallinen kuin jokainen ohjaajakin. Jokaisella on ne omat tapansa jotka on todennut toimivimmaksi, ja ne voi löytää ainoastaan kokeilemalla, kysymällä ja ottamalla palautetta vastaan. Itsekin sitä välillä ohjaajana toivoisi, että saisi enemmän rakentavaa kritiikkiä: silloin ainoastaan pystyy kehittämään itseään enemmän asiakkaiden toiveiden mukaiseksi. Jokaiselta ohjaajalta meinaan varmasti löytyy niitä maneereja, joita toistaa tiedostamattaan, ja jotka saattavat olla melko ärsyttäviäkin. :D Siksi esim. tunnin videoiminen saattaa paljastaa näitä juttuja ohjaajalle itselleen. 

Tähän postauksen perään haluaisinkin kysäistä ihan mielenkiinnosta teiltä lukijoilta, että viekö tollaiset teknikkaongelmat mielestänne tunnin fiiliksen? Tai kuinka tärkeitä ne ohjaajan spiikit teille ovat, pakollisten ohjeistusten lisäksi?