Slider

MYÖS LUOPUMINEN ON RAKKAUTTA

3/19/2018

Pahoittelut somehiljaisuudesta. Tarvitsin useamman päivän ilman tietokonetta ja postauksia, ainoastaan läheisteni seurassa. Menetin elämäni ensimmäisen lemmikin perjantaina 16.3. Rakas ystäväni viimeisten kymmenen vuoden ajalta on nyt poissa. Vaikka monen mielestä lemmikin poismeno voikin olla pieni, mitätön juttu, oli kulunut viikonloppu minulle yksi elämäni kamalimpia. Tämän tekstin myötä pyrin jotenkin ehkä työstämään ajatuksia tapahtuneeseen liittyen ja sen jälkeen jatkamaan mahdollisimman normaalisti arkea eteenpäin.
Perjantaisen lääkärikäynnin piti olla vain rutiinikäynti, enkä osannut odottaa mitään pahempaa, kunnes äitini soitti minulle itkien klinikalta. Pojan kunto oli sellaisessa tilanteessa, ettei aikaa olisi enää kauaa. Tilanne ei ollut akuutti, mutta tiesimme, että hän koki kipua. Olisi vain ajan kysymys, milloin kunto romahtaisi pahemmin ja kärsimys alkaisi. Onneksi emme joutuneet tekemään päätöstä yksin, vaan pupumme ammattitaitoiset lääkärit vuosien varrelta antoivat selvästi ohjeensa mitä tehdä - antaa pojan nukkua pois nyt rauhassa, ilman pahempia kipua ja kärsimystä. Lääkäri myös totesi, ettei mitään olisi enää tehtävissä, vaan kaikki eettisesti oikea ja mahdollinen oli jo tehty.

Ennen viimeistä matkaa saimme viettää vielä nelisen tuntia aikaa yhdessä ja rauhassa perheenä. Itkettiin, siliteltiin, rapsuteltiin, syötettiin erilaisia herkkuja mahan täydeltä - ja taas itketiin. Ajatus siitä, kuinka lemmikki on täysin tietämätön tulevista tapahtumista ja meidän päätöksistämme tuntui uskomattoman raastavalta. Sitä ei vaan voi käsittää, jos ei ole kyseiseen tilanteeseen joutunut. Tilanteessa vain yrittää toistella päässään lääkärin sanoja siitä, miksi tämä päätös on oikein juuri nyt.

Kahden aikaisemman kanimme kohdalla tilanne oli äkillisesti äitynyt todella pahaksi, jolloin lopettamispäätös tuntui jotenkin 'oikeammalta'. Kuitenkin nyt, kun pupu oli periaatteessa vielä varsin pirteä ja esimerkiksi söi, päätös tuntui entistä kamalammalta. Olisiko kuitenkaan ollut oikein antaa pojan elää kivuissaan ja odottaa, että kunto romahtaa tai vielä pahempi kärsimys olisi alkanut? Olisiko se lemmikin kannalta eettisesti parempi ratkaisu, vai helpottaisiko se ainoastaan meidän omistajien tuskaa?

Lopulta itse eutanasia meni varsin rauhallisesti. Olen aina sanonut, etten antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos en saisi olla Muffen viimeisellä matkalla mukana. Minulle oli todella tärkeää saada pitää häntä sylissä, kiedottuna hänen lempipeittoonsa samalla, kun hän nukahti ikiuneen. Kun syvä uni tuli, minä lähdin pois huoneesta vanhempieni jäädessä loppuun saakka Muffen vierelle. En halunnut olla enää näkemässä lopullista sydämen pysähtymistä, vaan halusin muistaa pojan nukahtamassa syliini. Samalla lupasin hänelle, kuinka hakisin hänet pian takaisin meille kotiin.

Kahden viikon päästä saan uurnan ikkunalaudalleni, kynttilöiden viereen. Uurnaksi valitsin pienen valkoisen, jonka päällä on rauhassa nukkuva kani - sellaisena Muffekin sai tästä maailmasta lähteä, puolitoista kuukautta vajaan kymmenen vuoden iässä. Se on huima saavutus kanille, jonka terveys on reistaillut läpi elämän. Muffe oli seurallinen ja elämäniloinen persoona. Jotain tästä kertoo ehkä sekin, kuinka jo vuosi sitten äitiyslomalle jäänyt Muffen aikaisempi lääkäri kirjoitti meille perjantaisessa viestissään, että Muffe on hänen uransa ainut potilas, jonka kuva koristaa perheen jääkaapin ovea.

Myös luopuminen on rakkautta. Osata päästää tassusta irti silloin, kun tietää, että toinen kärsii. On rakkautta osata olla epäitsekäs ja kohdata menettämisen tuska, kun lemmikki saa lähteä tästä maailmasta rauhassa nukkuen. Suru ottaa aikansa, mutta yhteisten vuosiemme aikana Muffe toi elämääni kuitenkin suruun verrattuna kymmenkertaisesti iloa ja rakkautta. Lemmikki ei kadehdi, ei suutu, ei petä ja on aina vilpitön. Siksi moni kokeekin, että juuri lemmikin menettäminen on niin raskasta.


Syttyi taivaalle uusi tähti,
Pupuenkelinä tästä maailmasta lähti.
Nyt saat juosta lailla tuulen,
vihreillä niityillä ajattomuuden.
Tuskaa, kipua, surua ole ei,
uni lempeä sinut sateenkaarisillalle vei.
Hyvää matkaa pikkuinen,
täällä sinua ajattelen.

2 kommenttia:

  1. Kerroinkin sulle jo Instan puolella omia kokemuksiani poikaystäväni koiran yhtäkkisestä menehtymisestä. Rotikka oli vasta 9-vuotias menehtyessään. :/ Se menehtyi parisen viikkoa sitten, sunnuntai-iltana. Onneksi olin juuri silloin aamupäivästä lähtenyt poikaystäväni luota, joten ikään kuin pääsin hyvästelemään koiran – vaikken vielä silloin tiennytkään sen menehtyvän. Vaikka koira oli lakannut aiemmin viikolla syömästä, menehtyminen oli silti pienoinen yllätys.
    Poikaystävälläni on jo uusi koira, mutta eihän se voi tätä menehtynyttä korvata.
    Onneksi meille molemmille jäi hyvät muistot rakkaistamme. :) Jaksamisia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvät muistot säilyvät aina ja niitä on ihana muistella <3 Vaikka uusi lemmikki ei koskaan korvaakaan aiempaa, jatkuu elämä ja varmasti minäkin jonkun lemmikin vielä tulevaisuudessa hankin. Muffe tulee kuitenkin aina olemaan ensimmäinen lemmikkini, eikä sitä paikkaa kukaan häneltä vie pois. Jaksamisia myös teille!

      Poista

© Laura Annika 2019. Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
© Laura Annika