"Fitness on kuin sallittu syömishäiriö"

Jos et ole vielä lukaissut uusinta Fit lehteä, suosittelen nappaamaan tuon syyskuun numeron mukaan kaupasta. Sen sivuilta löytyi "Käännekohdassa" nimisessä juttusarjassa tällä kertaa todella ajatuksia herättävä teksti. Kyseessä on fitnessin Suomen mestari Nora Yrjölän haastattelu, jossa hän kertoo elämästään fitnesskoukussa ja lopuksi siitä, kuinka hän pääsi tästä kierteestä eroon. Teksti herätti paljon ajatuksia ja erityisesti kun tiedän minunkin blogiani monen nuoren seuraavan, haluan jakaa näitä ajatuksia teillekin. Onko fitnessistä tullut yhteiskunnassamme ns. sallittu syömishäiriö? 

Nora kertoo jutussa arkensa olleen tiukkaa, ulkoa ohjattua treeniä sekä säännöllisiä ruoka-aikoja. Dieetillä kaloreita oli vähimmillään 1100 per päivä, ja silti treenit piti jaksaa vetää läpi. Nora kertookin, kuinka fitnesslajeja harrastaville ihmisille "ihailusta tulee pakkomielle". Kun jokainen askel on ennalta määrätty, hallinnantunne säilyy. Nora myöntääkin, että fitness oli hänelle, epävarmalle parikymppiselle tytölle, keino hakea hyväksyntää. 

Ihailu ja positiiviset kommentit fitness-selfieistä sekä kropasta auttoivat Noraa jaksamaan. Fitnesslajeissa ulkonäkö on kaikki kaikessa. Arvostelulajin harrastaja arvostelee myös itse itseään jatkuvasti. Nora toteaakin ulkonäkökeskeisyydestä näin: "Annoin itselleni kiitosta suorittamisesta ja sain mielihyvää vain itseni äärimmileen viemisestä". Vaikka peilistä näkyy täydellinen kroppa - se jonka olet aina halunnut - onko se kaiken vaivan väärti? Katoavatko kaikki itsetuntohuolet täydellisen kropan myötä? Varsinkin, jos pahimmassa tapauksessa samalla kutistat treenien ja ruuan takia sosiaaliset menosi minimiin? Uskallan väittää, että ei. 

Nora kisakunnossa. Kuva täältä.

Kun Nora lopulta eräällä kisamatkallaan romahti ja tajusi mitä on tekemässä, hänelle vahvistui päätös lopettamisesta. Lopettamisen jälkeen Nora kertoo saaneensa paljon apua mm. psykoterapiasta, jossa on työstetty ankaria ajatusmalleja sallivampaan suuntaan. Nora kertoo silti, ettei suhde syömiseen ole edelleenkään palautunut normaaliksi. Huolettomuus syömiseen on kadotettu lajin myötä. Terapian ja sallivamman suhtautumisen kautta Nora kuitenkin tuntee löytäneensä yhteyden sisimpäänsä ja kertoo "ettei onni tule ikinä ulkonäöstä. Onni täytyy löytää omasta olemisestaan. Hyvän ulkonäön sijaan tavoite on ilo ja kipinä liikuntaan". 

Tämän tarinan luettuani ensimmäinen ajatus oli, että Nora on todella rohkea puhuessaan tästä ja omasta kokemuksestaan. Tiedän, että moni fitnesslajeja harrastava ottaa kritisoivat tekstit helposti hyvinkin itseensä, mutta jos kukaan ei aiheeseen puutu, ei asenneilmapiirikään muutu. Nuorille tuputetaan jo muutenkin ihan vääristynyttä kehonkuvaa ja ihannetta siitä, miltä pitäisi näyttää ja miten syödä. Norakin toteaa haastattelussa, ettei fitness sovi nuorille, joilla ei ole vielä vahvaa identiteettiä ja itsetuntoa. Kehon muovaamisen kautta hyväksynnän hakeminen, erityisesti epäterveellisellä tavalla, ei ole oikea tapa etsiä itseään ja identiteettiään.

kuva

Kyllä kilpailulajina sijoittaisin fitnessin tietyn haaran syömishäiriöiden piiriin. Fitnessissä on paljon ortoreksian piirteitä: todella tiukka, mutta "terveellinen" syöminen, pakkoajatukset, vääristynyt kehonkuva... Keho valtaa tilan omilta tunteilta ja samalla armollisuus itseä sekä kehoa kohtaan katoaa. Fitnessiä harrastava näkee kropassaan aina jotain kehitettävää, ja tuskin koskaan on täysin tyytyväinen itseensä ja omaan ulkomuotoonsa. Kierre on siis valmis.

Haluaisin, että tämän Noran esimerkin pohjalta moni nuori treenaaja miettisi omaa suhtautumistaan liikuntaan ja ruokaan - olethan salliva, armollinen ja kuuntelet sitä mitä kehosi haluaa sinulle kertoa? Ulkonäköpaineet joita fitness meille luo, eivät ole realistisia, Se lavailluusiokin kestää vain yhden päivän, ei se ole oikeaa elämää. Treenata ja syödä saa terveellisesti, mutta muista kohtuus kaikessa. Voit olla terve, vahva ja elinvoimainen myös harrastamatta fitnessiä ja dieettejä. 

PS! Noran blogiin pääset tästä linkistä.