Menetysten kesä.

Aikaisemmissa postauksissa pohdittiin sitä, tulisiko blogissa avata enemmän myös henkilökohtaisia asioita ja elämää. Nyt koen, että on osittain sen aika - jo ihan siitä syystä, että tottakai kokemani asiat heijastuvat myös postaustahtiin, julkaisuihin ja someihini yleensä. Ihmisestä saa niin pienen pintaraapaisun blogimaailman perusteella, ja ne ikävät asiat voi helposti halutessaan sivuuttaa. Nyt kuitenkin haluan kertoa teille siitä, mitä kesän aikana on tapahtunut. Vaikka kesässä oli paljon hyvää ja iloisiakin hetkiä, oli se suurilta määrin myös täynnä surua, itkua sekä menetyksiä.

Kuten varmasti monet tietävät, perheemme harrastaa kaneja, ja minulla onkin ollut lemmikkinä kolme kania siitä saakka kun menin yläasteelle - siis kahdeksan vuotta. Nuo pienet iloiset, energiset otukset ovat tuoneet aivan uskomattomasti rakkautta vuosiimme. Ne lohduttavat ja ilahduttavat, ja toisaalta välillä taas ärsyttävät pureksimalla vaatteisiin reikiä ja repimällä verhot alas tangoistaan. Kaikesta huolimatta, nuo pienet otukset ovat yksi tärkeimmistä asioista elämässäni. Harmikseni joudun kuitenkin toteamaan, että yhteisen kahdeksan vuoden matkamme jälkeen, olen joutunut yhden kesän aikana päästämään kaksi kolmesta rakkaastani viimeiselle matkalleen.

Ensimmäinen menetys tapahtui heinäkuun alussa. Siiri-tyttömme meni todella huonoon kuntoon parissa päivässä, eikä mitään enää ollut tehtävissä. Tytöllä oli ollut kohdussa kasvain, jota ei ollut huomattu. Kanit saaliseläiminä osaavat peitellä kipuaan vielä todella pitkään, ennenkuin se alkaa näkyä oireiluna mm. syömisen sekä liikkumisen loppumisena. Siinä vaiheessa pieni oli jo liian huonossa kunnossa, ja hänelle oli pakko sanoa hyvästit. Siiri sai kuitenkin elää onnellisen 9-vuoden elämän kanssamme. 

Seuraava menetys tapahtui eilen - vain reilu kuukausi Siirin jälkeen. Lumi- poikamme lopetti syömisen viikko sitten ja alkoi kaatuilla. Lumilla diagnosoitiin sama sairaus kuin toisella pojallamme Muffella. Muffella lääkkeet ovat tautiin tepsineet oikein hyvin, joten ajattelimmekin että tämä tulisi olemaan ihan piece of cake. Viikon heräsin joka yö kahdesti pakkoruokkimaan poikaa joka ei suostunut syömään itse, käytin Lumia lääkärissä useana päivänä tipassa ja hoidettavana. Otettiin verikokeita, annettiin seitsemää eri lääkettä kolmesti päivässä mutta ei, vointi ei parantunut. Joka päivä toivoin herääväni niin, etä Lumi söisi itse ja olisi vahvempi. Mutta tauti vei pojan voimat kokonaan, ja eilen teimme eläinlääkärimme kanssa yhdessä raskaimman päätöksen jonka lemmikin omistaja joutuu tekemään.

Yleinen moodi kesällä on ollut aika alakuloinen, ja se on osittain vaikuttanut muun muassa opiskelutahtiin ja treeni-intoon. Menetykset ja niiden aiheuttama negatiivinen tunne heijastuvat kaikkeen elämään. Mutta jokaiselle meille tulee tällaisia kausia, ja on toisaalta täysin luonnollista reagoida näin. Enemmän huolestuisin, jos olo olisi oikein energinen ja positiivinen tästä kaikesta huolimatta. Olen kuitenkin menettänyt kaksi kolmesta rakkaastani lähes yhden kuukauden sisällä - sen kuuluukin vaikuttaa. Tunteiden täytyy antaa tulla, antaa niille aikansa ja jatkaa sitten eteenpäin. Pahin suruaika kestää pari viikkoa, jonka jälkeen se muuttaa muotoaan. Lumin uurnan pääsen hakemaan neljän viikon päästä.

Ja kuten moni läheinen on meille sanonut, on myös suurta rakkautta osata päästää irti kun sen aika on. Vaikka se sattuukin, se on silti osa lemmikinomistajan elämää. 

 "Toivon, ethän enää silloin
kannusta ja rohkaise.
Ethän pyydä, että jäisin elämään.
Säästä minut taistelulta kuiskaa korvaan hiljaa vain:
irti päästä, olet vapaa lähtemään . 

Pidä silloin hiljaa kiinni,
syliin hellään rutista.
Pidä tassustani kiinni, lohduta.
Että voisin aivan hiljaa
huomaamatta nukkua,
että voisin luulla,
tulet mukana"