Vihdoin kesäloman alkaessa yksi elämänvaihe tuli päätökseen, kun tutkintotodistus kasvatustieteen maisterin tutkinnosta kolahti postiluukusta. Samalla seitsemän vuoden opiskelijaelämä tuli päätökseensä. Vaikka toisaalta seitsemän vuotta tuntuu melko lyhyeltä ajalta elämässä, on minulla sellainen olo, että olen kasvanut sen aikana aivan täysin eri ihmiseksi, mitä olin ennen sitä. Omat ajatukset itsestäni, omista arvoistani, työn merkityksellisyydestä ja tulevaisuudestani mullistuivat yliopistovuosien aikana.
Kuten nuorille lukiossakin kerron, en itse olisi voinut abivuotenani mitenkään aavistaa, mihin tulisin lopulta valmistumaan ja päätymään työelämässä. Toivottavasti oman opiskelutarinani kertominen on rauhoitellut edes joitakin opiskelijoita siihen, että oman reittinsä voi löytää myös etsimällä, sivuaineita opiskelemalla, ottamalla lisäaikaa ja muuttamalla rohkeasti suuntaa. Lopulta voi katsoa taaksepäin ja todeta, että koko tehty matka piti kulkea, jotta se (tällä hetkellä) oikealta tuntuva paikka on löytynyt.
Tuntuu hassulta ajatella, että olen kirjoittanut blogia jo lukion toiselta opiskeluvuodelta lähtien. Jo silloin kirjoittelin tänne postauksia, joissa pohdin tulevaa suuntaani ja sitä, mihin päätyisinkään lukion jälkeen. Osa teistäkin on ehkä kulkenut tuolta ajoilta saakka mukana. Kirjoittelin pääsykoekeväästä, Jyväskylään muutosta ja opiskelijaelämän aloittamisesta. Kandin kirjoittamisesta, pääainekriiseilyistä, sosiaalityön opiskelusta – lopulta myös ohjausalan maisteriohjelmaan hakemisesta, pääsemisestä, opiskelusta ja nyt valmistumisesta.
Oma fiilis toukokuun lopulta viimeisen lähijakson jälkeen oli samalla helpottunut, mutta jollain tavalla myös tyhjä. Yhtäkkiä seitsemän vuotta ylläpidetyt rutiinit päättyivät, eikä enää tarvinnutkaan lukea yhteenkään tenttiin tai kirjoittaa oppimispäiväkirjoja. Samalla edessä oli uudenlainen identiteettikriisi opiskelijastatuksesta irtaantumisen myötä. Vaikka muutokset ovat olleet menneiden kuukausien aikana suuriakin, olen ylpeä siitä, miten olen pystynyt suhtautumaan epävarmuuteen tulevasta. Uskallan ajatella, että tulevaisuudessa on luvassa upeita ja mielenkiintoisia töitä sekä projekteja. Samalla tavoin kuin se lukioaikainen minä uskoi ja luotti siihen, että löytää vielä oman paikkansa. On jopa kutkuttava ajatus miettiä, missä pisteessä elämä on esimerkiksi seuraavien seitsemän vuoden päästä.
Kuten olen aiemminkin kirjoitellut, olivat viimeiset kaksi opiskeluvuotta ohjausalan maisteriohjelmassa aivan käänteentekeviä oman identiteettini ja urasuuntani suhteen. Koko koulutuksen pedagoginen lähestymistapa, vertaistuki ja pienryhmät olivat sellaisia kultakimpaleita, joita toivoisi jokaisen opiskelijan omien opintojensa aikana kohtaavan. Onkin ollut ihan mahtavaa tsempata muita ohjausalasta kiinnostuneita pääsykokeisiin valmistautumisessa ja olla osaltaan kannustamassa ohjausalalle uusia osaajia. Oli mahtavaa kuulla parilta blogin lukijalta, miten he olivat päässeet sisään Jyväskylän koulutukseen ja aloittavat oman matkansa ohjaajiksi tänä syksynä.
Tällä hetkellä itselläni on valmistumisen suhteen kiitollinen, levollinen ja hyvä fiilis. Seitsemän opiskeluvuotta tuntui tähän kohtaan juuri sopivalta määrältä, ja noiden vuosien aikana pääsin tekemään todella laajasti kaikkia sellaisia juttuja, jotka ovat minua kiinnostaneet. Samalla kun valmistuin kasvatustieteen maisteriksi, sain opettajan pedagogisen pätevyyden, pätevyyden toimia opinto-ohjaajana sekä kelpoisuuden koulukuraattoriksi. Sosiaalityön opintojen myötä on myös myöhemmin mahdollista jatkaa valtiotieteen tai yhteiskuntatieteen maisteritutkintoon ja valmistua sosiaalityöntekijäksi. Toistaiseksi on kuitenkin hyvä näin, mutta ei sitä tiedä, jos myöhemmin into lähteä uudelleen opiskelemaan syttyisikin. Nyt tiedän kuitenkin sen, että ainakin lähitulevaisuudessa siintävien vuosien aikana haluan kehittää ammattitaitoani ohjaajana työelämässä oppien ja omaa paikkaani etsien.
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti